Polkupyörän lamppu

Tässä on alkuperäisen Bauer polkupyörän lampun kuva.Tälläisiä polkupyörän lamppuja käytetiin 1930-luvulla. Se korvasi öljylampun kun öljystä oli pulaa, sillä se toimi karbidillä(CaC2). Sitä  valmistetiin kalsiumista ja hiilestä , jota myytiin valmiina kaupoissa.
Lampun alaosassa on karbidisäiliö ja ylä puolella vesisäiliö. Säätöruuvilla avatiin vedelle aukko, joka päästää veden reakoimaan kiinteän karbidin kanssa. Tässä muodostui asetyleenikaasua (C2H2), joka sytyy helposti. Lamppu syttetiin tulitikulla ja säädetiin sopivaksi. Lampun valo oli kirkas ja tasainen.


Nykyisin polkupyörän lampput toimivat joko dynamolla tai alkkalliparistolla tai akulla, josta saadaan virta ledilampuun.

Vanhaa ja uutta

Forssan kangastehtaalla työskentelevät naiset, joita kutsuttiin pumpulienkeleiksi, käyttivät valurautakähertimiä hiustensa kihartamiseen. Niitä kuumennettiin tulipesässä jonka jälkeen hiuksiin sai muotoiltua kiharoita.

Nykyään naiset käyttävät sähköistä versiota hiuksiensa suoristamiseen ja kihartamiseen. Työ on varmasti lähes yhtä aikaa vievää joka aamu, kuin ennen vanhaan kähertimien käyttö oli, vaikkakin varmasti paljon helpompaa. Joka aamu joko suoristat hiukset tai kiharrat ne - siihen saa varata usein muutamankin minuutin aamusta.

Vanha & Uusi esine

Kähertimet. Hiusten kihartamiseen käytettyjä, valuraudasta valmistettuja kähertimiä lämmitettiin tulipesässä ja niiden lämmittyä taiteltiin hiuksiin kiharoita.



Muotoilurauta. Nykyisin hiusten muotoiluun osallistuu sähköllä toimiva muotoilurauta. Sen "leukojen" väliin asetetaan hiukset ja rautaa liikuttamalla saadaan aikaan joko kiharoita tai suoria hiuksia.

Matkalaukkujen aikamatka

1920-30-luvulla valmistettu matkalaukku on vaneria ja kahva nahkaa. Laukusta on irronnut vanerin palasia ja myös saranoita on pitänyt korjailla nauloilla.
   Ensimmäiset omistajat, kannakselaiset hevosmiehet, käyttivät kyseistä laukkua viinojensa säilyttämiseen. Kerran he poikkesivat kotimatkallaan Viipurin markkinoilta Ekmanien perheen taloon Kannaksen Kantatien varrelle Muolaaseen. Kun miehet olivat talossa, kylän pojat menivät heidän hevostensa ja rattaidensa luokse. Pojat viilsivät vanerisen matkalaukun auki ja varastivat sen sisällä olleita viinapulloja. He saivat oikeudessa sakot varkaudestaan.
   Hevosmiehet eivät kuitenkaan halunneet rikkinäistä laukkua takaisin, joten Ekmanin isäntä pyysi sen itselleen. Kun talvisota Neuvostoliittoa vastaan alkoi vuonna 1939, Karjalan Kannaksen asukkaat, myös Ekmanien perhe, evakuoitiin. Korjattuun laukkuun pakattiin voipaketti, pari leipää ja tulitikkuja. Matkalaukku  ja sen omistajat päätyivät Ypäjälle.
   Eero Ekman lahjoitti laukun vuonna 2012 museolle.

Museossa otettu kuva vanerilaukusta

Musta matkalaukku on merkiltään Lojel ja se on ostettu Lahdesta. Se on muovia ja siinä on pyörät, kanto- ja vetokahva. Siihen on jäänyt kiinni osittain jo kuluneita tarkastusmerkkejä, joista yksi on Amsterdamista ja yksi Pariisista. Matkalaukku on ollut mukana monella eri loma- ja työmatkalla, esimerkiksi Kreikassa, Sveitsissä ja Hollannissa. Laukku on myös kerran joutunut väärään paikkaan lentokentällä lennon ollessa myöhässä ja tullut sen takia yksinään eri lennolla takaisin Suomeen.
   Nykyiset matkalaukut ovat suurempia ja vahvempaa tekoa kuin ennen vanhaan. Suurempi koko ei kuitenkaan haittaa matkustamista, sillä monissa laukuissa on pyörät, joiden avulla laukkua pystyy vetämään perässä. Matkalaukut myös matkaavat paljon pidempiä matkoja, jopa ympäri maailmaa, sillä lentoliikenteen ansiosta maasta toiseen matkustaminen on tullut helpommaksi.

Tämä reki on löydetty vuonna 1700 - luvulla muodostetusta Wiksbergin kartanosta.
Reki on maalattu harmaanvihreän ja harmaan sävyillä, sekä koristeltu antiikin taruhahmoja muistuttavin medaljongein. Reki on tyyliltään kustavilainen, eli tehty Ruotsin kuningas Kustaa kolmannen valtakaudella, joka oli 1700-luvun lopulla. Reen penkkien kangas on niin ikään koristeltu maalaamalla.
        Perimätiedon mukaan reen ensimmäinen omistaja oli suomalainen Gustaf Mauritz Armfelt, kuuluisa hovimies, poliitikko ja soturi Ruotsin ja Venäjän hoveissa. Hänellä kerrotaan olevan paljon rakkaussuhteita pitkin vaiherikasta elämäänsä ja reellä hän saattoi kuljetella kulloista mielitiettyään ja ajaa rakkausseikkailuihinsa.
Reen Forssan museon kokoelmiin lahjoitti Wiksbergin kartanon omistaja, Axel Stålström.

Kuva on Forssan museon Facebook sivulta.

Nykyään vaiherrikasta elämää elävät teinit ajavat rakkausseikkailuihinsa ja kulkevat senaikaisten rakkaidensa luokse hieman erinlailla.
Monet nuoret ajavat pärisevällä mopoautollaan, musiikki lujaa pauhaten.
Vielä muutamia vuosia sitten mopoautoilla ajoivat vain liikuntarajoitteiset ja vanhukset, mutta nykyään se on hyvin suosittu kulkuväline nuorten keskuudessa. 

Mopoautoa pidetään nykyisin skootterin korvikkeena, ja se koetaan tarpeettomaksi kun nuori saavuttaa ajokorttiin vaadittavan iän.
Vielä vuoteen 2013 asti mopoautoa saikin ajaa skootterikortilla, mutta vuoden lopussa tulleen lakiuudistuksen takia on nykyisin mopoautoa varten ajettava erillinen kortti. 

Vanha ja uusi esine

1900-luvun alussa oppilailla oli kouluissa mustasta savikivestä tehdyt taulut, joihin kirjoitettiin kivikynällä. Näihin rihvelitauluihin harjoiteltiin kirjottamista ja laskemista ja käytön jälkeen ne pyyhittiin. 

Nykyään suurella osasta oppilaista on käytössä taulutietokone, joka ajaa samaa asiaa kuin rihvelitaulu aikoinaan, mutta on tosin monta kertaa kalliimpi ja monikäyttöisempi. 

Lahden kaupungintalo

Lahden kaupungintalo on arkkitehti Eliel Saarisen suunnittelema myöhäisjugendia edustava rakennus, joka valmistui vuonna 1912. Rakennusmateriaalina on käytetty tummaa punatiiltä ja sisätiloissa on vahvoja värejä, tunnistettavaksi rakennuksen tekee sen korkea kellotorni. Kaupungintalo on suojeltu asemakaavalla vuonna 1967, sillä museovirasto on määritellyt sen valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.

Vuonna 1910 kaupungintalon suunnittelusta järjestettiin kutsukilpailu, jonka arkkitehti Eliel Saarinen voitti. Myös arkkitehti Armas Lindgreniltä kysyttiin minne kaupungintalo tulisi rakentaa ja hän ehdotti Mariankadun puiston jatkeena olevaa paikkaa, johon kaupungintalo lopulta rakennettiinkin. Sijaintia pidettiin hyvänä sen vuoksi, että paikalta torni näkyisi jokaiseen ilmansuuntaan. Kaupungintalon rakennustöihin kului jopa enemmän rahaa, kuin mitä silloisen Lahden kaupungin tuolloinen vuosibudjetti oli, osittain varmasti sen vuoksi, että rakennusmateriaalina käytetyt tiilet tuotiin Ruotista.

 Kuvassa erottuva torni, joka mainittiin tekstissä.

Rakennus on suunniteltu tuon ajan arkkitehtuurille tyypillisesti, eli sitä voi tarkastella kokonaistaideteoksena, jossa sisätilat vastaavat ulkoarkkitehtuurin muotokieltä ja sisustuksessa korostuvat tummat värit ja ornamentit. Aikoinaan rakennukseen sijoittui mm. kaupungin yleishallinto, poliisilaitos, kirjasto sekä palolaitos.





Kaupungintalo on myös kärsinyt vauroita, esimerkiksi Suomen sisällissodassa se sai osakseen satunnaista pommitusta. Vuonna 1940 rakennus kärsi huomattavia palovahinkoja, jotka olivat ilmapommituksen seurausta. 1981 kaupungintalon ullakko paloi, jonka jälkeen talo korjattiin ja saneerattiin, tätä ennen vuonna 1934 arkkitehti Kaarlo Könönen suunnitteli laajennuksen kaupungintalolle.

Sisäänkäynnin yksityiskohdat erottuvat edukseen.Iltaisin ja varsinkin viikonloppuisin kaupungintalo on valaistu ulkoa päin, etenkin torni on oikein juhlavan näköinen, eikä juurikaan häviä toiselle näkyvälle ja valaistulle lahtelaismaamerkille, radiomastoille.